Näkymät uudesta ajasta saivat Mika Aaltolan lähtemään opiskelemaan Yhdysvaltoihin 1980-luvulla. Nyt hän on suomalaisille mediasta tuttu asiantuntija Ulkopoliittisen instituutin johtajana. Sodan sanoittaminen ei ole helppo tehtävä, mutta Aaltola tuntee siihen kutsumusta.
”Kun lähdin Amerikkaan Columbian yliopistoon opiskelemaan psykologiaa 1980-luvun lopulla, puhuttiin muutoksen tuulista. Kylmä sota oli hiipumassa, Euroopassa oli isoja murroksia käynnissä. Yhdysvallat oli minulle tuttu paikka, jossa olin ollut kesätöissä 14-vuotiaasta asti, sillä isosiskoni asui siellä. Lähteminen ei silti ollut helppoa. Opiskelu oli kallista ja New York suuri ja vaarallinen paikka.
Itketti, kun pääsin perille. Kaikki tuntui monimutkaiselta ja isolta. Metsästä metropoliin – koti-ikävä sydämessä oli polttava parin ensimmäisen vuoden ajan.
Tein opiskelun ohessa töitä hotellin baarimikkona elättääkseni itseni Manhattanilla. Palkka tuli asiakkaiden antamista juomarahoista. Suomessa oli lama, ja opintoraha ei riittänyt. Opin selviytymään vieraassa maassa suhteellisen tukalassa tilanteessa.
Maailman asiat alkoivat kiinnostaa minua opiskeluaikanani New Yorkissa. Kun minulla oli koti-ikävä Suomeen, Petäjävedelle Kintauden kylään, avasin CNN:n ja seurasin maailman uutisia. Ne olivat jotenkin lähempänä kotia. Samalla opin hahmottamaan Suomeakin lintuperspektiivistä ja näkemään maailmanpolitiikkaa kokonaan toisesta näkökulmasta.
Tunnen yhä maailman asiat ja analyysit kotoisiksi. Ne eivät rasita mieltä, vaan tuntuvat tarpeellisilta ja tärkeiltä.”
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola nauttii myös opetustöistään. ”Opiskelijat suhtautuvat tuoreesti ja skeptisesti siihen, kuka olen ja mitä sanon.”
Maailma kiinnostaa, mutta kotiin tuntuu aina hyvältä palata
”Olen opiskellut ja asunut useassa maassa. Palaan maailmalta aina tyytyväisenä Suomeen. Ulkomaan kokemukset rikastuttavat ja tuovat sävyjä Suomen ulkopolitiikkaa ja suurvaltapolitiikkaa koskevaan kommentaariini.
Suoritin Yhdysvalloissa psykologiasta alemman korkeakoulututkinnon. Kirjoitin gradustakin ensimmäisen version, mutta kansainvälinen politiikka alkoi kiinnostaa enemmän. Lopulta vaihdoin pääainetta, palasin Suomeen ja aloitin opinnot Tampereen yliopistossa 1992.
Minua kiehtoi se, että kansainvälinen politiikka ei ole luonnontiede. Emme pysty ennustamaan, miten asiat kehittyvät. Se ei ole hierarkkinen eikä siinä ole järjestystä. Se on kaoottista ja anarkistista.
Katson, että psykologian opintoni eivät menneet hukkaan. Psykologia on hyvä lisä ymmärtämään, miten ihmiset ja asiat toimivat. Mielenterveysongelmat ja maailman hulluus saattavat kietoutua aika lailla toisiinsa.”
Oma sairaus opetti, että huolia kannattaa jakaa
”Minun on aina ollut vaikea kertoa haavoittuvuuksistani muille. Olen pyrkinyt peittämään ne. Periaatteenani oli, että en tuota huolta muille. Se ei ollut tervein mahdollinen tapa toimia.
Parikymppisenä aloin saada sitkeitä tulehduksia otsan, nenän ja kaulan onteloihin. Olin koko ajan vähän kipeä ja väsynyt. Kun kysyttiin, mikä on tärkeintä elämässä, vastasin aina, että väitöskirjan loppuun saattaminen. Olin jukuripäisempi kuin nyt.
Epämääräisten oireiden diagnosointi kesti pitkään. Vasta Minnesotassa professorina ollessani hoksattiin, että päässäni on kasvain. Se oli hyvänlaatuinen, mutta hankalassa paikassa leikata.
Luin, että leikkauksessa on 80 prosentin todennäköisyys kuolla. Se kirpaisi. Surin asiaa viikon, mutta ihmisen mieli on sopeutuva. Olin 37-vuotias ja ajattelin, että jos tämä on nyt tässä, olen elänyt rikkaan elämän.
Selvisin leikkauksesta ja ymmärsin, että kannattaa jakaa huolia ja että oman haavoittuvaisuuden kertominen lähentää ihmisiä. On epärehellistä olla kertomatta vakavista huolistaan. Jos tarinalla on opetus, se on, että kannattaa huolehtia itsestään ja antaa muidenkin tehdä niin – sitä ovat välittäminen, läheisyys ja empaattisuus.
”Viime aikoina isän muistisairaus on raskauttanut mieltä ja äidin arkea.”
Olen saanut aina kotoa kannustusta. Opiskeluaikana isä osasi neuvoa monissa opintoihin liittyvissä kysymyksissä. Äitini on ollut opettaja ja isä kasvatustieteen professori – ei omena kauas puusta ole tipahtanut.
Viime aikoina isän muistisairaus on raskauttanut mieltä ja äidin arkea. Suuri kunnia kuuluu omaishoitajille. Käyn auttamassa aina, kun ehdin.”
Pelottelu ei saa vaikuttaa kommentointiin
”Arvostan rehellistä diagnoosia kansainvälisen politiikan tapahtumista. Suomessa on liiankin pitkään käytetty kiertelevää ja kaartelevaa tapaa puhua Venäjästä jonkinlaisen toivon politiikan kautta. Meillä on ollut tapana puhua kuin omistaisimme venäläisten ymmärtämisen, mutta eihän se niin ole.
Tietoa ei saisi sekoittaa toiveisiin ja ideologiaan. Tiedon pitäisi olla inhorealistista. Puhun Venäjästä avoimesti. Ymmärrän tämän riskit ja olen saanut muutaman tappouhkauksen.
Mika Aaltola toteaa, ettei sodan kauheuksien seuraaminen ei ole helppoa asiantuntijallekaan.
Minulla on trollaamisesta ja pelottelusta pitkä kokemus Ukrainan ensimmäisestä sodasta, vuodesta 2014, lähtien. Saamani palaute on lähes sataprosenttisesti niin kannustavaa, ettei pelolla saa olla roolia siihen, kuinka asioita kommentoin.
Ei sodan sanoittaminen tai ymmärryksen luominen tilanteeseen ole miellyttävä tehtävä asiantuntijallekaan. On kivuliasta seurata kauheuksia ja katsella kuvia. Se ei ole helppo asia missään mielessä, mutta tunnen siihen kutsumusta.
Jos tällaisilla kohtalokkailla hetkillä pystyn luomaan rahtusenkin ymmärrystä, mielenrauhaa ja strategista päättäväisyyttäkin sodasta puhumiseen, näen, että minulla on jonkinlainen eettinen velvollisuus tehdä niin.”
Fakta: Mika Aaltola
- Työskentelee Ulkopoliittisen instituutin johtajana ja Ulkopolitiikka-lehden päätoimittajana. On instituutin ensimmäinen johtaja, jolla ei ole puoluesidonnaisuuksia. Hoitaa dosentuuria Tampereen yliopistolla ja opettaa Tallinnan yliopistossa kansainvälistä politiikka ja EU-suhteita.
- Koulutukseltaan humanististen tieteiden kandidaatti (psykologia) Columbian yliopistosta ja yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereelta. Osaamisen ytimessä Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikka, suurpolitiikka, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä globaalihallinta.
- Palkittiin vuoden 2022 dosenttina. On saanut turvallisuusjärjestö Finnsecurity ry:n Turvallisuuspalkinnon selkeästä kansalaisviestinnästä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä vuoden 2021 aikana.
- Kirjoittanut kymmenen teosta, jotka käsittelevät muun muassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mihin menet Suomi? Pelon aika Euroopassa ilmestyi lokakuussa 2022.
- Perheeseen kuuluvat puoliso, taaperoikäinen poika ja kolme koiraa.
Teksti: Sirkku Saariaho Kuvat: Meeri Utti
Artikkeli on julkaistu POP Koivunlehti 2/2022
